Elämä on peli. Aina vaan mietitään, mitä varten se on. Mikä on elämän tarkoitus? Se on Jumalan kirous ihmisrodulle. Se pakotti meidät tuntemaan omat tuskansa moninkertaisena. Se pakotti meidät elämään. Vasten meidän tahtoa. Vasten omaa tahtoaan. Miksi ihmiset sotivat? Tuodessaan meidät maan päälle, Jumala luovutti meille jokaiselle epämääräisen määrän suruaan, jotta se laantuisi. Siksikö meitä on näin monta? Kyllä. Jumalan suru, tuska, yksinäisyydentunne.. Ne vastaavat tätä ihmismäärää, mikä elää Maan päällä. Me, jotka ymmärrämme maailmaa joudumme väärinymmärretyiksi. Meillä sitä surua on eniten. Ja vihaa. Vihaa, jonka tukahdutamme syvälle sisimpäämme, etteivät muut huomaa. Tiedämme, että jos puramme sen, moni saisi tartunnan, moni kokisi saman.. Ja se olisi Maailmanlopun alku..

Miksi tyttö itkee? Miksei hän koskaan kerro, mitä hänelle kuuluu? Miten ihmeessä hänen mielialansa muuttuu, kun lähestyn häntä? Näen hänen silmissään kärsimyksen, menetyksen. Ja sen raivon, mikä on vellonut hänen sisällään jo liiankin pitkään. Mutta hän ei enää pysty purkamaan sitä. Hän on säilyttänyt sitä sisällään liian pitkään. Oppinut peittämään turhautumisensa. Aina samat liikkeet, samat sanat. Totuttuasi hänen elämäntapaan, et huomaakkaan, kuinka nopeasti hän katoaa aivan silmiesi edessä. Se olit sinä. Miksi luovutit? Koska elämä on peli.

   Enkelit ovat pyhiä olentoja, jotka elävät taivaassa... Onko näin? Ei pelkästään... On myös niitä Langenneita Enkeleitä, syntejä tehneitä enkeleitä, jotka on lähetetty pois taivaasta manalaan... Tai melkein sinne asti. Osa on päätynyt helvettiin asti tehdessään vakavan rikoksen tai petoksen, taikka rikkonut tabua taivaassa. Toiset taas lähetetään takaisin maahan tekemään parannuksen, jos rikos ei ollutkaan vakava... Enkelithän ovat alkujaan ihmisiä, jotka muuttuivat enkeleiksi tehtyään itsemurhan (taikka kuolleet vuodattamalla verta). Nämä "Puolilangenneet" Enkelit palaavat maan pinnalle sinä samana ihmisenä, jona olivat eläessään, korjaamaan tekonsa, jotta pääsisivät takaisin taivaaseen. Heidän täytyy suorittaa pyhä teko, enkä puhu nyt mistään jumalanpalveluksesta, kuten rukoilemisesta, tai jokasunnuntaisesta visiitistä kirkossa... He saavat nähdä tämän maailman toisten silmistä. Heidän täytyy! Jotta he oppisivat tuntemaan totuuden yhä paremmin ja auttamaan YSTÄVIÄÄN.

   Taivas ja helvetti on periatteessa sama asia, kuolleet näkevät ne vain erilailla, riippuen siitä, mihin he uskovat. Ja uskoisit tai et, ne sijaitsevat maan päällä, siinä näkemättömässä henkien maailmassa. Vain kuoleman rajamailla elävät ihmiset pystyvät näkemään kyseisiä henkiä ja enkeleitä.

   Totuudesta taas puhun ihmisten sekä maailman kannalta. "Puolilangenneen" Enkelin pitäisi huomata se oikea laita ihmisten hyvinvoinnista ja niiden ongelmista, kuin myös maailman vakavista muutoksista ja muista yliluonnollisista häiriöistä. Heidän pitäisi ymmärtää ja selittää muille, kuinka ihmeellisen lähellä jokainen ihminen on kuolemaa, oli hän 60 tai 6 vuotias. Hänen pitäis tunkea tuo tieto jokaisen läheisensä päähän niin lujaa, ettei se pelkästään jäisi sinne heidän tiedokseen, vaan jotta he levittäisivät sitä muuallekin maailmaan. Tahtooko tämä enkeli sitten tekojensa jälkeen takaisin taivaaseen, onkin jo toinen kysymys...

Vain kolme sanaa ja sulan syliisi lempeään.

Vain yksi suukko, niin olet lähempänä poissa luotani.

Vain yksi liike, niin olet kaukana minusta ja samalla koko maailmasta.

Vain yksi muisto sinusta, mutta siitä kiinni aion pitää.

Miksei kukaan käy täällä lukemassa mitään? Ei ketään kiinnosta. Vaikka tämä heijastaa ajatuksiani, kuin avoin päiväkirja, ei kellään ole silti ollut asiaa tunkea nokkaansa teksteihini. Miksi siis kirjoitan?

Siksi. Jos minulla on tahdonvoimaa luopua jostain rakkaasta, on minulla sitä myös tarpeeksi pitämään kiinni, lujaa. Onhan se minun päätökseni.

Päätit sinäkin, kun minut yksin jätit tähän maailmaan. Kylmään, karuun aavikkoon, ilman ruokaa, mitä syödä, ilman vettä, mitä juoda, ilman happea, mitä hengittää, ilman sinua, millä elää. On aivan, kuin luopuisi itsestään, myisi sielunsa saatanalle, vaikka yhtä paljon siihen uskon, kuin jumalaankin. Tuntuu yksinäiseltä.

Miksei kukaan ymmärrä? Haluan kertoa tunteistani koko maailmalle, mutta miten?? Voisin laulaa, mutten pysyis kauaa huipulla. Voisin kirjoittaa kirjan, se voisi myydä. Mutta lukisiko kukaan vanhusten lisäksi romanttista draamatarinaa, jossa ei ole alkua tai loppua?  Voisin puhua, muttei kukaan kuuntelisi, heittäis ehkä pari viisisenttistä laukkuun, jonka sattumalta jätin avonaiseksi eteeni. Jos edes sitäkään.

Mitä teen? Hyppäisin kalliolta alas, mutta kun ei saa. Hirttäytyisin kaulakoruuni, mutta kun ei saa. Viiltäisin ranteeni auki, kun ei saa. Hukuttautuisin, kun ei saa. Saanko itse päättää edes jostain?? Vai ohjataanko minua hautaani asti? Sanoisin ei, mutta kun ei saa..

Älkää unohtako minua, kun aika koittaa ja teitä tarvitsen, älkää hylätkö.. En pärjää yksin.

En ole ennustaja, enkä jumala, en osaa vastata jokaiseen kysymykseenne... Miksen?

En ole kokenut paljoakaan tästä maailmasta, mutta ikäisekseni tarpeeksi... Miksei se riitä?

En ole luoja, enkä kyllä saatanakaan... Olen heitäkin pahempi: ihminen. Maapallolle se on rutto, me ihmiset tuhoamme sitä, puolet sitä tietämättään. Jollekin saatanan Bushille me ollaan kääpiöitä köyhässä kylänpahasessa, mutta vittuuko se Bushkaan meitä kiinnostaa. Joku Halonen ilmoittaa sukupuolien tasa-arvosta, mutta vittuuko täällä mikään muu on muuttunu, kuin että naiset sai äänioikeuden?? Ihminen osaa kysyä. Se myöskin osaa vastata. Miksei se siltikään ole saanut mitään hyvää aikaiseksi? On tehty pelkkiä tutkimuksia, mutta tuloksiakin, ois kiva saada vielä tällä vuosisadalla! Mikä ihminen on itselleen? Entä mikä olen sinulle?

Miksei sitä koskaan satu löytämään "sitä oikeaa"? Ja vaikka löytäiskin, se katoaa jäljettömiin... Tavalla tai toisella! Meillä on ongelma. Suhteet. Eikä mikään politiikka! Suhteet toisiin johtaa tätä maailmaa, mutta kun me ollaan niin vitun tyhmiä, niin ei me sitä älytä, ipä ainakaan ajoissa...

Teen sen melkein tietämättäni, aivan kuin on/off- nappula olisi kytketty päälle aina, kun lähelleni tulee joku, johon ihastun, rakastun... Ja jonkin ajan kuluttua: PLOPS! Se tunne katoaa kuin tuhkana tuuleen... Aivan, kuin sitä ei olisikaan koskaan ollut. Vain luulo...

Tällä menolla minusta tulee vielä sydäntensärkijä, niin omani, kuin muidenkin, yhden ehdin jo hjottaa... Kuinka käy, jos nyt vielä itseni ihastua, oli se joku läheinen ystäväni, taikka orava, jonka näen puussa, se on samantekevää... Ei siitä silti seuraa hyvää... Elämä on syvältä.