Hyppäänkö? Saanko siivet pudotessani? Vai tipunko vain maahan kaikki luut murtuneina, pää täynnä kipua ja tuskaa... Viiltävää totuutta. Jäisinkö elämään? Antaisin elämäni heille, joita vihaan eniten tässä surkeassa kohtalonoikussa?! Ei käy... Mutta täytyy päättää. Muita vaihtoehtoja ei ole! En voi paeta loppuikääni, en jaksaisi kantaa sitä kärsimystä hareillani, en kestäisi totuuden painetta... Kyyneleet valuvat poskillani, valuvat hukkaan, aivan turhaan... Eivät he kaipaa sääliä! En myös minäkään... Mutten pysty niitä pysäyttämäänkään. Niin kovasti, kuin raastavatkin nuo sanat sydäntäni, niin rohkeammaksi päätökseni käy... Uskallan tehdä askeleen, toisenkin. Kolmas... Neljäs... Viides... Askeleeni ovat pieniä, mutta tarpeeksi suuria välttääkseen sen, mikä minua odottaa!.. Näinkö kaikki päättyy?? Onko tarinaani tullut aika kirjoittaa se sana?.. Se kmala sana, vaikka ihanalta kuulostaakin. Viisi kirjaina... Viisi askelta lisää... Kestänkö paineen? Kestävätkö he järkytyksen?.. Jäänkö muistiin? Uppoanko unohduksiin?.. Kysymys kuuluu: Pystynkö tähän, vai pystynkö vielä parempaankin?..