Vain kolme sanaa ja sulan syliisi lempeään.

Vain yksi suukko, niin olet lähempänä poissa luotani.

Vain yksi liike, niin olet kaukana minusta ja samalla koko maailmasta.

Vain yksi muisto sinusta, mutta siitä kiinni aion pitää.

Miksei kukaan käy täällä lukemassa mitään? Ei ketään kiinnosta. Vaikka tämä heijastaa ajatuksiani, kuin avoin päiväkirja, ei kellään ole silti ollut asiaa tunkea nokkaansa teksteihini. Miksi siis kirjoitan?

Siksi. Jos minulla on tahdonvoimaa luopua jostain rakkaasta, on minulla sitä myös tarpeeksi pitämään kiinni, lujaa. Onhan se minun päätökseni.

Päätit sinäkin, kun minut yksin jätit tähän maailmaan. Kylmään, karuun aavikkoon, ilman ruokaa, mitä syödä, ilman vettä, mitä juoda, ilman happea, mitä hengittää, ilman sinua, millä elää. On aivan, kuin luopuisi itsestään, myisi sielunsa saatanalle, vaikka yhtä paljon siihen uskon, kuin jumalaankin. Tuntuu yksinäiseltä.

Miksei kukaan ymmärrä? Haluan kertoa tunteistani koko maailmalle, mutta miten?? Voisin laulaa, mutten pysyis kauaa huipulla. Voisin kirjoittaa kirjan, se voisi myydä. Mutta lukisiko kukaan vanhusten lisäksi romanttista draamatarinaa, jossa ei ole alkua tai loppua?  Voisin puhua, muttei kukaan kuuntelisi, heittäis ehkä pari viisisenttistä laukkuun, jonka sattumalta jätin avonaiseksi eteeni. Jos edes sitäkään.

Mitä teen? Hyppäisin kalliolta alas, mutta kun ei saa. Hirttäytyisin kaulakoruuni, mutta kun ei saa. Viiltäisin ranteeni auki, kun ei saa. Hukuttautuisin, kun ei saa. Saanko itse päättää edes jostain?? Vai ohjataanko minua hautaani asti? Sanoisin ei, mutta kun ei saa..

Älkää unohtako minua, kun aika koittaa ja teitä tarvitsen, älkää hylätkö.. En pärjää yksin.