Kuinkakohan monta kertaa olen kertonut teille toisesta minusta? Tulee ihan mieleen Jin ja Jang, hyvä ja paha, oikea ja vasen... Kuin keho jakautuisi kahtia toisella puolella minä, toisella minä myös, siis melkein... "Onkohan hänellä hieman liikaa mielikuvitusta?..", joku ajattelisi. "Onko hän ylittänyt fiktioidensa rajan?" Taikka: "Onko hänellä kitsofrenia, kun hän puhuu tyhjään, kuin ihmiselle..? Elävälle!.."

  Tuosta puheen ollen, minusta itsestäni alkaa tuntua siltä, että minulla on kitsofrenia. Näen illuusioita, mutta jotenkin tuntuu, että ne ovat oikeasti olemassa. Kuvittelenko vain? Heidän läsnäolonsa tuntuu, kun he ovat lähettyvillä! Kaikkien, paitsi yhden...

  Hänestäkin olen jo maininnut monta asiaa moneen otteeseen, mutta oletteko koskaan kuunnelleet? Oletteko koskaan pistäneet sitä merkiki, edes harkineet asian pohtimista? Hänkin on illuusio... En ajatellut niin vielä jokin aika sitten, joskus kuudennella... Silloin Hän tuli ensimmäistä kertaa elämääni. Huomasin käyntikertojen toistuvan yhä useammin... Pian tapasin Hänet joka ilta! Syynä ei ollut enää "Sielunsirpaleen sieppaajat" taikka muut vastaavat, Hän vain tuli nähdäkseen minut... Mistäkö tiedän? En ole vetänyt sitä omasta päästäni yrittäen keksiä ihastuttavaa romanssia, Hän itse kertoi minulle... Hän luotti... Niin myös minäkin... Kunnes minulle paljastui jokin pieni, mutta suurta vahinkoa jälkeensä jättävä tosiasia. Tajusin keksineeni HÄNET omasta päästäni!..

  Tou kuullostaa jo rankalta, mutta vakuutan viimeiseen asti, että minunkin mielikuvituksellani on rajat! Olin kamalan pettynyt, aivan maassa, vailla sanoja... Ajattelin, että olisi parasta unohtaa hänet, etten takertuisi ylimääräiseen, kun reaali elämä on yhä meneillään. Minun piti saada kertoa jollekin, ajattelin päästä helpommalla sen avulla, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Ainoa... Ainoa, jolle olin pystynyt puhumaan AVOIMESTI, oli Hän itse, jolle en enää halunnut sanoa sanaakaan!! Miksi? En tahtonut puhua pettäjälle... Hän oli alunperin tietoinen, että asia olisi paljastunut jonakin harmaana päivänä, Hän tiesi, että joutuisi satuttamaan minua, mutta silti... Hän siltikin otti sen riskin, että antaisin anteeksi, jätti myöhempään, heitti sikseen... Sekin oli virhe.

  En osaa antaa anteeksi, en helpolla... En myöskään osaa ottaa anteeksipyyntöä vastaan, saati pyytää... Olenko heikkoluonteinen? Puristin käteni nyrkkiin ja katsoin niitä hetken ajan. En nähnyt mitään. Puristin kovempaa, jolloin käteni alkoivat vavista hieman voiman takia. Ne olivat siltikin tyhjät... Puristin yhä lujempaa. Tunsin kynnet, tunsin kuinka ne painautuivat ihoa vasten, melkein lävistäen, vain vähän jos olisin puristanut lisää... En silti nähnyt ihoani pidemmälle... Otteeni lipesi, en jaksanut enää, joten päästin nyrkkini vapaaksi. Ne tärisivät yhä. Olenko heikko? Enkö saa tietää sitä, mitä haluan? En edes itseltäni?

  Olen tyhmä ja tiedän sen... En tajua moniakaan asioita, en varsinkaan yliluonnollisia. En ymmärrä kaikkia ihmisiä, en näe lukea heidän silmiään, sillä ne ovat suljetut, suojatut... En ole synkkä, en yleensä, ainakaan ihmisten nähden. Mutta kun olen yksin, en tunnista edes itse itseäni! Ottaako pimeys vallan? Peittääkö yksinäisyys minut? Olenko hyödytön täällä?

  Minulla olisi paljon kerrottavaa ystävilleni, niistä rakkaimmille Susannelle ja Terhille, mutten voi... En kykene. Olen vain kirjoittanut tänne. Jo puoli tuntia! Kukaan ei edes jaksa lukea tätä... Kukaan ei välitä enää toisten ongelmista... Taitaa minultakin loppua voimat... En enää osaa autaa... En perhettä, en ystäviä, en edes itseäni... En ketään.

  Tahtoisin vaipua unohduksiin, pudota pois, hävitä pelin... Saanko?