En edes tiedä mitä pitäisä sanoa... Ajatukset pyörivät päässä ympäriinsä, ei osaa ottaa kiinni mistään, putoaa yhä syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle... Ja siltikin yhä putoaa... Eikö tämä ikuinen pimeys ja armoton tuska koskaan lopu? Enkö enää pääse perille... Jäänkö putoamaan tähän äärettömyyteen, vauhti kokoajan lisääntyen... Vai kuolenko kesken kaiken?..

On tavallinen päivä. Kävelen autotien reunalla miettien ja ratkoen ongelmiani. Kukaan ei vedä minua pois, kukaan ei varoita tulevista autoista... Kaikki ovat niin täynnä itseään, ettei todellisuuden luulisi edes olevan olemassa! Eivät autoilijatkaan aja päälleni, ne vain kiertävät, joku tööttää varmistaakseen, että kuulin hänen loukkaavat sanansa ja kovaan ääneen huudetut kirosanansa. En käännä katsettani maasta. Kävelen vain. Minnekkö? En tiedä... Sinne, minne jalat vie... Ei ole muutakaan paikkaa, jonne piiloutua, ei muutakaan paikkaa, jotta voisi paeta. Tässä maailmassa ei ole paikkaa minunlaiselleni. Olenko väsynyt? En... Mietin vain... Katse maahan kahlittuna, mietin, voisiko tämä kaikki muuttua vieläkin pahemmaksi. Julmuutta ja väkivaltaa on velkein joka toisen nurkan takana, joka toisessa asunnossa, josta kuljet ohi... Etkä tiedä siitä, et voi siihen puuttua... Ihmiset ovat välinpitämättömiä, sen voi todeta jokainen!..

Yhäkö kävelen? Juu... En voi pysähtyä, en saa... He saavat minut kiinni, vangitsevat paikkaan, jota vihaan eniten... Se paikka herättää liikaa muistoja ja menneisyyttä... Liikaa kipua ja kärsimystä... Liikaa tuskaa. En tahdo sinne, en tahdo alistua heidän määräyksille...

"Mieluummin teen itsemurhan, kuin teen sitä, mitä käsketään!!!" sanoisin heille suoraan päin naamaa... Suoraan... Viimeiset sanani... Viimeisen ääneni...