Elämä on peli. Aina vaan mietitään, mitä varten se on. Mikä on elämän tarkoitus? Se on Jumalan kirous ihmisrodulle. Se pakotti meidät tuntemaan omat tuskansa moninkertaisena. Se pakotti meidät elämään. Vasten meidän tahtoa. Vasten omaa tahtoaan. Miksi ihmiset sotivat? Tuodessaan meidät maan päälle, Jumala luovutti meille jokaiselle epämääräisen määrän suruaan, jotta se laantuisi. Siksikö meitä on näin monta? Kyllä. Jumalan suru, tuska, yksinäisyydentunne.. Ne vastaavat tätä ihmismäärää, mikä elää Maan päällä. Me, jotka ymmärrämme maailmaa joudumme väärinymmärretyiksi. Meillä sitä surua on eniten. Ja vihaa. Vihaa, jonka tukahdutamme syvälle sisimpäämme, etteivät muut huomaa. Tiedämme, että jos puramme sen, moni saisi tartunnan, moni kokisi saman.. Ja se olisi Maailmanlopun alku..

Miksi tyttö itkee? Miksei hän koskaan kerro, mitä hänelle kuuluu? Miten ihmeessä hänen mielialansa muuttuu, kun lähestyn häntä? Näen hänen silmissään kärsimyksen, menetyksen. Ja sen raivon, mikä on vellonut hänen sisällään jo liiankin pitkään. Mutta hän ei enää pysty purkamaan sitä. Hän on säilyttänyt sitä sisällään liian pitkään. Oppinut peittämään turhautumisensa. Aina samat liikkeet, samat sanat. Totuttuasi hänen elämäntapaan, et huomaakkaan, kuinka nopeasti hän katoaa aivan silmiesi edessä. Se olit sinä. Miksi luovutit? Koska elämä on peli.