Tiedän, että tahdon sitä, himoitsen sitä, koska minulle on kuukausien kulussa ehtinyt kasvaa puute. En vain osaa yhdistää sitä toisiin... Hän oli ihana, hän ymmärsi ja osasi auttaa... Tiesi, milloin kannattaa puhua ja milloin kuunteleminenkin riitti... Minä purin kaiken hänelle, avauduin asiassa jos toisessakin, hän tiesi elämästäni enemmän, kuin minä itse... *Psykologian kurssit vois olla kivoja, pääsee tulkitsemään ihmisiä* Minä taas tiesin hänestä hyvin vähän, muttei se minua kamalammin kiinnostanutkaan, että minkä niminen opettaja on sillä bilsassa... Tai muut turhanpäiväsyydet, tiesin aivan tarpeeksi... Ja nyt minua painaakin se, että tiedän aivan liikaa... Olen huomannut sen... Olen tiennyt sen siitä synkästä maanantaista lähin... Tajusin kaiken! Mutta aivan liian myöhään....

Pamaus. Linnut lentää. Jalkani pettävät, putoan kostealle kalliolle... Tyhjä mieli. Ei mitään sanottavaa. Ei mitään tehtävää. Ei mitään. Minulla ei ole enää mitään, mitä nykyisessä elämässäni voisin menettää. Piste. Se estää. Ja monta muuta pistettä perään. Ne jatkavat perinnettä... Miksi minä? Miksi kysyin? Mitä, missä, milloin, miten... Listaa voisi jatkaa niin kauan kuin sielu sietää, mutta kun se ei siedä edes yksinkertaista ja niinkin ymmärtämätöntä, niinkin mutkikasta vastausta:

Anteeksi.